288 sivua. Kirjoittaja: Kati Saurula, Kustantaja: arktinen banaani.
Joulun alla ihan sattumalta tämä kyseinen teos tarttui kirjakaupasta käteeni. Luettuani takakannen se vaikutti hyvin mielenkiintoiselta.
Kirja on kertomus Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Se kertoo hätkähdyttävällä tavalla , miten vähän tavalliset neuvostoliittolaiset tiesivät, mitä ydinvoimalassa tapahtui ennen onnettomuutta, onnettomuuden aikana ja sen jälkeen. Hätkähdyttävää on sekin, että ne, jotka asioista tiesivät, ovat hengenvaarassa vielä tänäkin päivänä. Ei säteilyn vuoksi vaan siksi, että liikaa tietävät ovat uhka vielä nytkin - ja se uhka pitää tuhota tavalla tai toisella. Tällaisessa maailmassa kukaan ei voi luottaa kenenkään, edes lähiomaisiinsa.
Kirjan keskiössä on Prokopjevin perhe. Kirjan alussa vanhemmat Jelena ja Viktor elävät hyvin kurinalaista ja kovaa elämää kolhoosissa. Kun uutta ja upeaa ydinvoimalaa aletaan rakentamaan ja se valmistuu muuttaa se kaiken, Jelena ja Viktor pääsevät tuhansien muiden tavoin töihin ydinvoimalaan ja he saavat uuden kodin Prypjatista, kaupungista, joka on rakennettu vain voimalan työntekijöitä varten. Entinen elämä kolhoosissa jää taakse. Jelenan ja Viktorin tytär Nadja on hyvin lahjakas koulussa ja kiinnostunut fysiikasta, hänkin haluaa työn ydinvoiman parissa. Kaikki on hyvin, kaupunki loistaa onnea ja iloa...
Mutta sitten, ydinvoimalassa tehtävä koe epäonnistuu kauhein seurauksin. Odotin kirjalta kiihkeästi inhimillistä näkökantaa onnettomuuteen, mitä silloin tapahtui voimalan seinien sisäpuolella. Miltä onnettomuus tuntui näistä henkilöistä, jotka olivat töissä tuolloin kun onnettomuus tapahtui. Kirjassa, Jelena-äiti on mukana tekemässä tuota epäonnistunutta koetta.
"Nolla. Igor toimi kuten ohjeessa sanottiin ja painoi ohjaustaulun hätäseis-nappia. Kokeen onnistumisesta ei reaktorirakennuksessa vielä tiedetty, mutta generaattoriosastolla lopputulos oli selvä. Siellä oli laskettu turbiinin tuottama energia ja samaan aikaan tiedettiin, toimiiko jännitteentasaaja vai ei. Koe olisi jokatapauksessa ohi ja reaktori sammumassa. Väki alkoi liikehtiä valmistautuen huoltotöihin. Puheensorina täytti jälleen käytävät, jotkut taputtivat huojentuneina.
Säätösauvojen asentoa kuvaavassa suuressa mittaritaulussa alkoi näkyä liikettä. Automaattiset säätösauvat lähtivät laskeutumaan ytimeen. Laskeuduttuaan kolmasosan seitsenmetrisen reaktorin katosta sauvat ja mittarien viisarit pysähtyivät.Igor ja Irina pysähtyivät myös. He tuijottivat mittareita ja Igor koputteli muutamia sormenpäällään.Siitä huolimatta viisarit pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä tehomittari hyppäsi 530 megawattiin.
-Miten tuo on mahdollista? Igor katsoi ymmällään Irinaa. Irinalla oli mielessään kolme tai neljä vaihtoehtoista selitystä, mutta hän ei ehtinyt antaa yhtään. Suunnittelijoilla oli tapahtunut ajatusvirhe säätösavastoa suunnitellessaan. Sauvaston kärjessä oli grafiittia, joka tehosti ketjureaktiota. Kun sauvat vielä laskeutuessaan syrjäyttivät jäähdytinvettä, reaktio nopeutui hetkeksi ennen sauvojen hillitsevää vakutusta. Kun lähes jo kaikki sauvat olivat ylhäällä, ksenon ei pystynyt enään enempää sitomaa neutroneita ja reaktio eteni hallitsemattoman nopeasti. Polttoaine kuumeni niin kuumaksi, että säätösauvojen metallirakenteet sulivat ja ne jumittuivat. Katastrofi oli valmis..."
"Neljässä sekunnissa tehomittari loikkasi huippuunsa. Igor oli varma, että mittari meni epäkuntoon, viisaria liikuttavissa sähköosissa oli pakko olla oikosulku, koska muuten neula ei voisi pompata yhdellä nopealla kaarella oikeaan reunaan. Mittarin taustavalo vilkkui ja sammui kokonaan. Todellisuudessa reaktorin lämpöteho oli jo 30 gigawattia, kymmenkertainen normaaliin verrattuna. Tätä valvomon työntekijät eivät voinneet tietää, koska mittari ei pystynyt näyttämään todellista tehoa. Viisari oli mennyt yli valkeaan taustaan maalatusta punaisesta alueestaja sen matkan katkaisi metallinen tappi, mihin se jäi uupuneena nojaamaan. Jelena ehti kuvitella tapin tulleen hetkellisesti magneettiseksi ja repäisseen viisarin kiinni kylkeensä, niin järjetön oli tehopiikki, jonka seuraukset he kohta pääsisivät näkemään. Reaktio olijo niin hillitön, että höyryn paine kasvoi normaalista 75 barista huimiin lukemiin. Irina tunsi, kuinka valvomon lattia alkoi täristä. Hän alkoi epäillä, ettei se mitä hän näki tehomittareissa olisi totta. Epäluuloisena hän pohti, ettei tilanne ollut edes teoriassa mahdollinen.Heille oli vakuutettu koko heidän uransa ajan laitoksen olevan maailman kärkitekniikkaa. Neuvostoinsinöörit ja -tutkijat olivat kahmineen Nobelin palkintoja, ja modernin tieteen saavutukset tuottivat koko maailmalle ylpeyttä. Miten näin siis voisi käydä? Irina yritti kuvitella jyrinää seuraavia tapahtumia, mutta ei pystynyt. Hetkeäkään hänellä ei käynnyt mielessä, että he olisivat vaarassa..."
"Veden paineen aiheuttama räjähdys oli valtavampi kuin kukaan osasi kuvitella. Paine viskasi reaktorin 2000 tonnia painavan kannen reaktorihallin katon läpi. Betonikansi repäisi mukaansa kymmeniä metrejä jäähdytysvesiputkia ja uraania sisältäviä polttoainekanavia. Polttoaine suli tuliseksi laavaksi ja höyrysti hallitsemattomasti reaktorissa kiertävää vettä.Höyry eteni putkessa pullistaen paksua metalliputkea edellään kuin nielaistu muna kobran kylkiä lopulta halkaisten sen.
Jelenan vieressä ikkuna räjähti ulospäin.Räjähdyksen paine sai hänen korvansa lukkoon ja hän syöksyi piiloon valvomon pöydän alle..."
"Reaktiohallin täytti sankka höyry, jota olisi voinnut ensin luulla savuksi.Höyry oli harmaata ja mustaa, se kuljetti hallista mukanaan grafiittipölyä, polttoainekappaleita ja grafiittisia polttoainekanavan paloja..."
"Reaktori oli hävinnyt taivaan tuuliin. Reaktorihallista oli jäljellä vain kuoppa, jonka ympärillä oli pari metriä repaleista seinää ja sen katkenneiden kylkiluiden lailla törröttäviätukirautoja. Kokeen onnistumisesta ei ollut enään epäselvyyttä. Alle minuutissa kokeen aloittamisesta oli seurannut täydellinen tuho."
Kirjassa esiintyy paljon tuttuja kohtia kerronnassa onnettomuuden jälkeisistä tunneista. Liekö kirjailija kuinka tutustunut Tsernobylistä kertovaan aikaisempaan kirjaan: Tsehernobylistä nousee rukous:
"Väki tuijotti haltioituneena liekkejä, jotka nousivat voimalalta. Lapset raivasivat tiensä kaiteelle ja tuijottivat näkyä metallisten pinnojen välistä. Liekeissä oleva reaktorirakennus suolsi sisälmyksistään savua ja höyryä. Rakennuksen seinät ja katto olivat kadonneet. Lattiasta nousi taivaalle pilvi, joka kiemurteli ja pullisteli uhmakkaana kuin vapaaksi päässyt riehakas pullon henki. Pilvi oli valkoinen ja käväisi välillä harmaana suoltaen mukanaan taivaalle vesihöyryä ja kuolemaa.
Kirja kiinnosti minua erityisesti kuvauksella onnettomuuden tapahtumista voimalassa.Olisin mielelläni lukennut vähän enemmänkin kuvausta itse onnettomuustapahtuasta, mutta hyvä näin. Kirja oli oosottain aika ahdistavaakin luettavaa, varsinkin kun jo aikaisemmasta kirjasta (Tsehernobylistä nousee rukous), jonka tapahtumakuvauksia kirjassa mukailtiin, tutut tapahtumat olivat tuttuja... hyvä asia oli tässä kirjassa ehdottomasti se, että inhottavat kohtaukset eläinten surmaamisesta oli jätetty minimiin ja sentään vähän "inhimillistetty"... jos vertaa tuohon tositarinaan... eli tämän kirjan voisi kuvitella vielä lukevansakin uudelleen...
Loppua kohden kirjan tapahtumat käyvät yhä kiihkeämmiksi ja mielenkiintoisemmiksi. Neuvostoajan Venäjän kuvaus oli hyvin kiinnostaa. Erityistä plussaa kirjassa minulta sai rakennusten ja kaupunkien rauppeutumisen kuvaaminen.Tuntui välillä kun olisi itse kulkenut päähenkilön mukana Slavutytskin ja Prypjatin kaduilla ja asunnoissa.
Erittäin mielenkiintoinen ja imuunsa nappaava kirja.Kirjan luettuani sen jälkimaku jäi vielä pitkään maistumaan... tällaisia kirjoja lisää!!!!
"Nykyään Tshernobylin alueella oli valtava kirjo erilaisia eläimiä, jotka selvisivät, vaikka säteilivät moninkertaisesti tavanomaiseen lajitoveriin verrattuna. Eläimiä ei metsästetty, joten ne saivat elellä rauhassa luonnonlakien ehdoilla. Suljetulle alueelle oli tutkimustarkoituksissa päästetty jo vuosikausia sitten lauma przewalskin hevosia. Maailman viimeinen luonnonvarainen villihevosrotu Mongoliasta soveltui loistavasti tutkimuskohteeksi alkukantaisuutensa vuoksi. Hevoset olivat lisääntyneet vapaasti, eikä säteilyllä ollut silminnähtävää vaikutusta niihin. Lauma upeita vaaleanruskeita eläimiä näkyi sivulasin läpi laiduntamassa hylätyn kylän raitilla. Ne ilakoivat riehakkaina nauttien vapaudestaan. Orivarsat näykkivät toisiaan kyljistä mitellessään voimia keskenään. Onnettomuuden saattoi ajatella olevan lopulta olleen ihmisen häviö, mutta luonnon voitto."
"Reaktiohallin täytti sankka höyry, jota olisi voinnut ensin luulla savuksi.Höyry oli harmaata ja mustaa, se kuljetti hallista mukanaan grafiittipölyä, polttoainekappaleita ja grafiittisia polttoainekanavan paloja..."
"Reaktori oli hävinnyt taivaan tuuliin. Reaktorihallista oli jäljellä vain kuoppa, jonka ympärillä oli pari metriä repaleista seinää ja sen katkenneiden kylkiluiden lailla törröttäviätukirautoja. Kokeen onnistumisesta ei ollut enään epäselvyyttä. Alle minuutissa kokeen aloittamisesta oli seurannut täydellinen tuho."
Kirjassa esiintyy paljon tuttuja kohtia kerronnassa onnettomuuden jälkeisistä tunneista. Liekö kirjailija kuinka tutustunut Tsernobylistä kertovaan aikaisempaan kirjaan: Tsehernobylistä nousee rukous:
"Väki tuijotti haltioituneena liekkejä, jotka nousivat voimalalta. Lapset raivasivat tiensä kaiteelle ja tuijottivat näkyä metallisten pinnojen välistä. Liekeissä oleva reaktorirakennus suolsi sisälmyksistään savua ja höyryä. Rakennuksen seinät ja katto olivat kadonneet. Lattiasta nousi taivaalle pilvi, joka kiemurteli ja pullisteli uhmakkaana kuin vapaaksi päässyt riehakas pullon henki. Pilvi oli valkoinen ja käväisi välillä harmaana suoltaen mukanaan taivaalle vesihöyryä ja kuolemaa.
Kirja kiinnosti minua erityisesti kuvauksella onnettomuuden tapahtumista voimalassa.Olisin mielelläni lukennut vähän enemmänkin kuvausta itse onnettomuustapahtuasta, mutta hyvä näin. Kirja oli oosottain aika ahdistavaakin luettavaa, varsinkin kun jo aikaisemmasta kirjasta (Tsehernobylistä nousee rukous), jonka tapahtumakuvauksia kirjassa mukailtiin, tutut tapahtumat olivat tuttuja... hyvä asia oli tässä kirjassa ehdottomasti se, että inhottavat kohtaukset eläinten surmaamisesta oli jätetty minimiin ja sentään vähän "inhimillistetty"... jos vertaa tuohon tositarinaan... eli tämän kirjan voisi kuvitella vielä lukevansakin uudelleen...
Loppua kohden kirjan tapahtumat käyvät yhä kiihkeämmiksi ja mielenkiintoisemmiksi. Neuvostoajan Venäjän kuvaus oli hyvin kiinnostaa. Erityistä plussaa kirjassa minulta sai rakennusten ja kaupunkien rauppeutumisen kuvaaminen.Tuntui välillä kun olisi itse kulkenut päähenkilön mukana Slavutytskin ja Prypjatin kaduilla ja asunnoissa.
Erittäin mielenkiintoinen ja imuunsa nappaava kirja.Kirjan luettuani sen jälkimaku jäi vielä pitkään maistumaan... tällaisia kirjoja lisää!!!!
"Nykyään Tshernobylin alueella oli valtava kirjo erilaisia eläimiä, jotka selvisivät, vaikka säteilivät moninkertaisesti tavanomaiseen lajitoveriin verrattuna. Eläimiä ei metsästetty, joten ne saivat elellä rauhassa luonnonlakien ehdoilla. Suljetulle alueelle oli tutkimustarkoituksissa päästetty jo vuosikausia sitten lauma przewalskin hevosia. Maailman viimeinen luonnonvarainen villihevosrotu Mongoliasta soveltui loistavasti tutkimuskohteeksi alkukantaisuutensa vuoksi. Hevoset olivat lisääntyneet vapaasti, eikä säteilyllä ollut silminnähtävää vaikutusta niihin. Lauma upeita vaaleanruskeita eläimiä näkyi sivulasin läpi laiduntamassa hylätyn kylän raitilla. Ne ilakoivat riehakkaina nauttien vapaudestaan. Orivarsat näykkivät toisiaan kyljistä mitellessään voimia keskenään. Onnettomuuden saattoi ajatella olevan lopulta olleen ihmisen häviö, mutta luonnon voitto."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti