Kati Saurula: Koiruhon kaupunki

288 sivua. Kirjoittaja: Kati Saurula, Kustantaja: arktinen banaani.

Joulun alla ihan sattumalta tämä kyseinen teos tarttui kirjakaupasta käteeni. Luettuani takakannen se vaikutti hyvin mielenkiintoiselta.
Kirja on kertomus Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Se kertoo hätkähdyttävällä tavalla , miten vähän tavalliset neuvostoliittolaiset tiesivät, mitä ydinvoimalassa tapahtui ennen onnettomuutta, onnettomuuden aikana ja sen jälkeen. Hätkähdyttävää on sekin, että ne, jotka asioista tiesivät, ovat hengenvaarassa vielä tänäkin päivänä. Ei säteilyn vuoksi vaan siksi, että liikaa tietävät ovat uhka vielä nytkin - ja se uhka pitää tuhota tavalla tai toisella. Tällaisessa maailmassa kukaan ei voi luottaa kenenkään, edes lähiomaisiinsa.

Kirjan keskiössä on Prokopjevin perhe. Kirjan alussa vanhemmat Jelena ja Viktor elävät hyvin kurinalaista ja kovaa elämää kolhoosissa. Kun uutta ja upeaa ydinvoimalaa aletaan rakentamaan ja se valmistuu  muuttaa se kaiken, Jelena ja Viktor pääsevät tuhansien muiden tavoin töihin ydinvoimalaan ja he saavat uuden kodin Prypjatista, kaupungista, joka on rakennettu vain voimalan työntekijöitä varten. Entinen elämä kolhoosissa jää taakse.  Jelenan ja Viktorin tytär Nadja on hyvin lahjakas koulussa ja kiinnostunut fysiikasta, hänkin haluaa työn ydinvoiman parissa. Kaikki on hyvin, kaupunki loistaa onnea ja iloa...

Mutta sitten, ydinvoimalassa tehtävä koe epäonnistuu kauhein seurauksin.  Odotin kirjalta kiihkeästi inhimillistä näkökantaa onnettomuuteen, mitä silloin tapahtui voimalan seinien sisäpuolella. Miltä onnettomuus tuntui näistä henkilöistä, jotka olivat töissä tuolloin kun onnettomuus tapahtui. Kirjassa, Jelena-äiti on mukana tekemässä tuota epäonnistunutta koetta.

"Nolla. Igor toimi kuten ohjeessa sanottiin ja painoi ohjaustaulun hätäseis-nappia. Kokeen onnistumisesta ei reaktorirakennuksessa vielä tiedetty, mutta generaattoriosastolla lopputulos oli selvä. Siellä oli laskettu turbiinin tuottama energia  ja samaan aikaan tiedettiin, toimiiko jännitteentasaaja vai ei. Koe olisi jokatapauksessa ohi ja reaktori sammumassa. Väki alkoi liikehtiä valmistautuen huoltotöihin. Puheensorina täytti jälleen käytävät, jotkut taputtivat huojentuneina.

Säätösauvojen asentoa kuvaavassa suuressa mittaritaulussa alkoi näkyä liikettä. Automaattiset säätösauvat lähtivät laskeutumaan ytimeen. Laskeuduttuaan kolmasosan seitsenmetrisen reaktorin  katosta sauvat ja mittarien viisarit pysähtyivät.Igor ja Irina pysähtyivät myös. He tuijottivat mittareita ja Igor koputteli muutamia sormenpäällään.Siitä huolimatta viisarit pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä tehomittari hyppäsi 530 megawattiin.

-Miten tuo on mahdollista? Igor katsoi ymmällään Irinaa. Irinalla oli mielessään kolme tai neljä vaihtoehtoista selitystä, mutta hän ei ehtinyt antaa yhtään. Suunnittelijoilla oli tapahtunut ajatusvirhe säätösavastoa suunnitellessaan. Sauvaston kärjessä oli grafiittia, joka tehosti ketjureaktiota. Kun sauvat vielä laskeutuessaan syrjäyttivät jäähdytinvettä, reaktio nopeutui hetkeksi ennen sauvojen hillitsevää vakutusta.                                                                                                                            Kun lähes jo kaikki sauvat olivat ylhäällä, ksenon ei pystynyt enään enempää sitomaa neutroneita ja reaktio eteni hallitsemattoman nopeasti. Polttoaine kuumeni niin kuumaksi, että säätösauvojen metallirakenteet sulivat ja ne jumittuivat. Katastrofi oli valmis..."

"Neljässä sekunnissa tehomittari loikkasi huippuunsa. Igor oli varma, että mittari meni epäkuntoon, viisaria liikuttavissa sähköosissa oli pakko olla oikosulku, koska muuten neula ei voisi pompata yhdellä nopealla kaarella oikeaan reunaan. Mittarin taustavalo vilkkui ja sammui kokonaan. Todellisuudessa reaktorin lämpöteho oli jo 30 gigawattia, kymmenkertainen normaaliin verrattuna. Tätä valvomon työntekijät eivät voinneet tietää, koska mittari ei pystynyt näyttämään todellista tehoa. Viisari oli mennyt yli valkeaan taustaan maalatusta punaisesta alueestaja sen matkan katkaisi metallinen tappi, mihin se jäi uupuneena nojaamaan. Jelena ehti kuvitella tapin tulleen hetkellisesti magneettiseksi ja repäisseen viisarin kiinni kylkeensä, niin järjetön oli tehopiikki, jonka seuraukset he kohta pääsisivät näkemään.                                                                                                                  Reaktio olijo niin hillitön, että höyryn paine kasvoi normaalista 75 barista huimiin lukemiin. Irina tunsi, kuinka valvomon lattia alkoi täristä. Hän alkoi epäillä, ettei se mitä hän näki tehomittareissa olisi totta. Epäluuloisena hän pohti, ettei tilanne ollut edes teoriassa mahdollinen.Heille oli vakuutettu koko heidän uransa ajan laitoksen olevan maailman kärkitekniikkaa. Neuvostoinsinöörit ja -tutkijat olivat kahmineen Nobelin palkintoja, ja modernin tieteen saavutukset tuottivat koko maailmalle ylpeyttä. Miten näin siis voisi käydä? Irina yritti kuvitella jyrinää seuraavia tapahtumia, mutta ei pystynyt. Hetkeäkään hänellä ei käynnyt mielessä, että he olisivat vaarassa..."

"Veden paineen aiheuttama räjähdys oli valtavampi kuin kukaan osasi kuvitella. Paine viskasi reaktorin 2000 tonnia painavan kannen reaktorihallin katon läpi. Betonikansi repäisi mukaansa kymmeniä metrejä jäähdytysvesiputkia ja uraania sisältäviä polttoainekanavia. Polttoaine suli tuliseksi laavaksi ja höyrysti hallitsemattomasti reaktorissa kiertävää vettä.Höyry eteni putkessa pullistaen paksua metalliputkea edellään kuin nielaistu muna kobran kylkiä lopulta halkaisten sen. 

Jelenan vieressä ikkuna räjähti ulospäin.Räjähdyksen paine sai hänen korvansa lukkoon ja hän syöksyi piiloon valvomon pöydän alle..."


"Reaktiohallin täytti sankka höyry, jota olisi voinnut ensin luulla savuksi.Höyry oli harmaata ja mustaa, se kuljetti hallista mukanaan grafiittipölyä, polttoainekappaleita ja grafiittisia polttoainekanavan paloja..."


"Reaktori oli hävinnyt taivaan tuuliin. Reaktorihallista oli jäljellä vain kuoppa, jonka ympärillä oli pari metriä repaleista seinää ja sen katkenneiden kylkiluiden lailla törröttäviätukirautoja. Kokeen onnistumisesta ei ollut enään epäselvyyttä. Alle minuutissa kokeen aloittamisesta oli seurannut täydellinen tuho."


Kirjassa esiintyy paljon tuttuja kohtia kerronnassa onnettomuuden jälkeisistä tunneista. Liekö kirjailija kuinka tutustunut Tsernobylistä kertovaan aikaisempaan kirjaan: Tsehernobylistä nousee rukous:

"Väki tuijotti haltioituneena liekkejä, jotka nousivat voimalalta. Lapset raivasivat tiensä kaiteelle ja tuijottivat näkyä metallisten pinnojen välistä.  Liekeissä oleva reaktorirakennus suolsi sisälmyksistään savua ja höyryä. Rakennuksen seinät ja katto olivat kadonneet. Lattiasta nousi taivaalle pilvi, joka kiemurteli ja pullisteli uhmakkaana kuin vapaaksi päässyt riehakas pullon henki. Pilvi oli valkoinen ja käväisi välillä harmaana suoltaen mukanaan taivaalle vesihöyryä ja kuolemaa. 

Kirja kiinnosti minua erityisesti kuvauksella onnettomuuden tapahtumista voimalassa.Olisin mielelläni lukennut vähän enemmänkin kuvausta itse onnettomuustapahtuasta, mutta hyvä näin. Kirja oli oosottain aika ahdistavaakin luettavaa, varsinkin kun jo aikaisemmasta kirjasta (Tsehernobylistä nousee rukous), jonka tapahtumakuvauksia kirjassa mukailtiin, tutut tapahtumat olivat tuttuja... hyvä asia oli tässä kirjassa ehdottomasti se, että inhottavat kohtaukset eläinten surmaamisesta oli jätetty minimiin ja sentään vähän "inhimillistetty"... jos vertaa tuohon tositarinaan... eli tämän kirjan voisi kuvitella vielä lukevansakin uudelleen...

Loppua kohden kirjan tapahtumat käyvät yhä kiihkeämmiksi ja mielenkiintoisemmiksi. Neuvostoajan Venäjän kuvaus oli hyvin kiinnostaa. Erityistä plussaa kirjassa minulta sai rakennusten ja kaupunkien rauppeutumisen kuvaaminen.Tuntui välillä kun olisi itse kulkenut päähenkilön mukana Slavutytskin ja Prypjatin kaduilla ja asunnoissa.
Erittäin mielenkiintoinen ja imuunsa nappaava kirja.Kirjan luettuani sen jälkimaku jäi vielä pitkään maistumaan... tällaisia kirjoja lisää!!!!

"Nykyään Tshernobylin alueella oli valtava kirjo erilaisia eläimiä, jotka selvisivät, vaikka säteilivät moninkertaisesti tavanomaiseen lajitoveriin verrattuna. Eläimiä ei metsästetty, joten ne saivat elellä rauhassa luonnonlakien ehdoilla. Suljetulle alueelle oli tutkimustarkoituksissa päästetty jo vuosikausia sitten lauma przewalskin hevosia. Maailman viimeinen luonnonvarainen villihevosrotu Mongoliasta soveltui loistavasti tutkimuskohteeksi alkukantaisuutensa vuoksi. Hevoset olivat lisääntyneet vapaasti, eikä säteilyllä ollut silminnähtävää vaikutusta niihin. Lauma upeita vaaleanruskeita eläimiä näkyi sivulasin läpi laiduntamassa hylätyn kylän raitilla. Ne ilakoivat riehakkaina nauttien vapaudestaan. Orivarsat näykkivät toisiaan kyljistä mitellessään voimia keskenään. Onnettomuuden saattoi ajatella olevan lopulta olleen ihmisen häviö, mutta luonnon voitto."

Ian McEwan: Vieraan turva

138 sivua. IAN MCEWAN, Vieraan turva, Suom. Marja Alopaeus, Otava 2010.

Vieraan turva antaa takakannessaan mielenkiintoisemman kuvan kirjasta kuin mitä on sisältö.

"Carolinen ääni on tuskin kuiskausta kovempi.
-Colin on tavattoman kaunis. Robert sanoi, että hän on.
-Oletko rakastunut? Tarkoitan "rakastuneella" että tekisit toisen ihmisen takia mitä tahansa ja... Antaisit toisen tehdä mitä tahansa itsellesi?"

"Mary ja hänen miehensä Colinin leppoisa Venetsian-loma muuttuu toiseksi sinä hetkenä, kun he astuvat Carolinen ja Robertin palatsin ovesta..."

Kirja kertoo jo useamman vuoden seurustelleesta parista, Marysta ja Colinista, joiden suhde on alkanut väljähtyä. Yhdessäolon intohimo on vaihtunut turvalliseksi kumppanuudeksi.
Venetsian -matkallaan he törmäävät kaupungin pikkukujilla harhaillessaan salamyhkäiseen Robertiin, joka kutsuu heidät kotiinsa. Vierailu Robertin ja hänen vaimonsa Carolinen kotona on outo, mutta sytyttää uuden intohimon kipinän Maryn ja Colinin välille. Caoroline ja Robert eivät kuitenkaan jätä heitä rauhaan ja lopulta nämä tapaamiset koituvat pariskunnan kohtaloksi.

Takakansi mainostaa teosta psykologiseksi trilleriksi, joka nostaa kylmät väreet pintaan ja imaisee mukaansa. Mutta kuinkas kävi? Lukukokemus lässähti jo alkumetreillä. Onneksi kirja ei ollut yhtään sivua sen pidempi tai muuten se olisi jäännyt kyllä kesken...
Kirjan tarina tunnetaan myös Harold  Pinterin käsikirjoittamana elokuvana, joka kyllä jää tämän lukukokemuksen jälkeen minulta katsomatta.

Maggie Shayne: Ikiyön tarinoita (Yön siivet 1.osa)

336 sivua, Kirjoittaja: Maggie Shayne, Harlequin Nocturne (Paranormal Romance)

Jälleen koukuttava lukukokemus Shayneltä. Tämähän sarja alkaa tuntua järin mielenkiintoiselta jos sama vauhti jatkuu. Kirja oli välillä jännittävää, vauhdikasta ja mielenkiintoista lukea. Välillä se imaisi oikein kunnolla otteeseensa.Kirjan kansi oli tosi houkutteleva ja hieno, se lupaili hyvää kirjaa. Sisällön suhteen en myöskään joutunut pettymään. Innolla jatkan seuraavan kirjan lukemista...

Aiheena on se tavallinen romanssi vampyyrin ja ihmisen välillä. Päähenkilönä Tamara, joka on asunnut huoltajansa Danielin luona miltein koko ikänsä, menetettyään vanhenpansa. Tamaraa vaivaavat öisin unettomuus ja painajaiset.
Eräänä yönä Tamaran elämään ilmestyy salaperäinen ja komea Eric, joka vaikuttaa Tamarasta
kovin tutulta.Mutta kuka hän on?
Tamara työskentelee PTI:ssä (Paranormaalin tutkimuksen instituutti), missä Daniel on myös  töissä. Kun Tamaralle selviää totuus Ericistä, hänelle selviää myös Daniel on miehiään ja mitä PTI:ssä oikeastaan touhutaan.




Tamara on aina tiennyt olevansa erilainen kuin muut. Menetettyään vanhempansa hän on elänyt yksinäisen elämän holhoojansa Danielin kanssa, jonka työtoveri hän myöskin on ollut PTI:ssä – Paranormaalin Tutkimuksen Instituutissa.
   Tamara tuntee, että jokin asia on muuttumassa; hän ei saa nukuttua öisin, Daniel ylisuojelee häntä ja hän tutustuu mieheen, joka on ventovieras, mutta jonka hän aistii tuntevansa vuosien takaa. Uusi elämä yllättää, eikä menneisyyskään jätä Tamaraa rauhaan. Mutta Tamara ei voi ollenkaan olla varma, haluaako hän tietää kaiken tämän.

Michle Hauf: Rakas Vamppyyrini

 352 sivua. Michele Hauf: Rakas vamppyyrini. Harlequin Nocturne (Paranormal Romance)

Tämä kirja vaikutti aluksi liian pitkäveteiseltä minun makuuni, mutta alun jälkeen meno kuitenkin muuttui ja kirja alkoi vaikuttaa ihan luettavalta tapaukselta.

Blu on elänyt koko elämänsä raakalaisesti käyttäytyvien ihmissusiurosten seurassa, mutta avioituminen vampyyrin kanssa tuntuu sitäkin julmemmalta.

Blu ei ole koskaan pitänyt isäänsä rakastamisen arvoisena. Isä paljastaakin koko julmuutensa naittaessaan hänet ikälopulle vampyyrimiehelle. Blu ajattelee kaiken vain olevan näytelmää, jossa hän on pieni pelinappula, ja sivusta seuraajien mielenkiinnon lopahdettua hän voisi livistää takaisin oman rakastajansa luo.

Kunnianarvoisa vampyyri ja heimonvanhin Creed Saint-Pierre suostuu ottamaan nuorikokseen rahvaanomaisen ihmissusinaaraan, vaikka onkin monisatavuotisen elämänsä aikana tottunut pikemminkin hovietikettiin kuin räikeisiin peruukkeihin ja nenäkkäisiin nimittelyihin.

Avioliitto ei kuitenkaan takaa automaattisesti rauhaa; ei Kansakuntien välillä eikä varsinkaan aviovuoteessa. Mutta antaako elämä yllättää, voittaako rakkaus kaunat ja veriset taistelut?

En ole kovin innokas lukija ihmissusien suhteen, mutta tässä kirjassa ihmissusiheimoon oli saatu kuvattua jo hieman mielenkiintoa. Ihmissuden ja vanmppyyrin vihaa ja intohimoista rakkautta kipinöivä suhde alkoi vaikuttaa myös mielenkiintoiselta, tällaisiahan voisi lukea enenmänkin. Kirjassa esiintyvät noidat, olivat myös mielenkiintoisia ja toivat omaa plussaa siihen.

Tessa Gratton: Veritaika

367s., Kustantaja: WSOY, 2011

Sarjan ensimmäinen osa.

Veritaika on kertomus loitsuista, verestä, noidista, nuoresta rakkaudesta  ja erinlaisuuden hyväksymisestä. Tässä kirjassa eivät esiinny vampyyrit vaikka nimi ehkä saattaa siihen viitata, nyt vuoron saavat yliluonnolliset teemat, loitsut ja veri, joka on avain loitsuihin.

Kirjan kansikuva oli houkutteleva, joka innosti lukemaan kirjan. Tekstikin imaisi pian mukaansa kirjan tapahtumiin, eikä hellittänyt otettaan kuin vasta lopussa.

Vaikka päähenkilöinä ovatkin vampyyreiden sijasta tavalliset ihmiset tai ehkä aivan tavalliset ihmiset, tarina jaksaa koukuttaa. Pikkukaupungissa asuva Silla on lukiolaistyttö, jonka maailma on luhistunut hänen vanhempiensa kuoltua. Kun Silla alkaa veljensä ja naapuriin muuttaneen kiinnostavan pojan kanssa selvittää totuutta, hän huomaa joutuneensa pelottavien voimien pyörteeseen, jossa kukaan ei ole turvassa eikä keneenkään voi luottaa. Vielä pelottavampaa on löytää samat voimat omasta mielestään. On vain annettava vaiston viedä - ja veren ohjata. 



Silla Kennicottin mielestä hänen isänsä  oli maailman lempein mies. Hän ei mitenkään ole voinut ampua äitiä ja sitten itseään. Tähän ei kuitenkaan usko kukaan muu, ei edes Sillan veli Reese. Sillalla ei mene hyvin. Hänen kaikki ystävänsäkin ovat kaikonneet hänen läheltään, eikä kukaan usko häntä. Kaikki muuttuu, kun  Silla saa käsiinsä merkillisen muistikirjan täynnä isänsä rönsyileviä kaavioita, riimuja ja viisikantoja. Naapuriin muuttaa Nicholas, jonka Silla tapaa hautausmaalla vanhempiensa haudalla käydessään. Sillan ja Nicolaksen välillä ilmassa on sähköä. Sitten Sillan vanhempien hautakiveen ilmestyy punaisia merkkejä. Pian Silla on yhdessä veljensä Reesen ja Nicolaksen kanssa keskellä pelottavia  ja vaarallisia tapahtumia.

Veritaika oli piristävää luettavaa vampyyrien ja ihmissusien välissä. Kirjassa oli sopivasti romantiikkaa, synkkyyttä ja jännitystä. Jäänkin innolla odottelemaan jatko osan suomentamista.

Jude Deveraux: Ylämaan lupaus

461s., Kustantaja: Book Studio, 1995


Ylämaasarjan ensimmäinen osa. 1800-1899 sijoittuva sukusaga.

Ylämaan lupaus -kirjan löysin kirjastosta, kerätessäni koriin jotain mielenkiintoista luettavaa. Kirjan nimi ja kansikuva näyttivät kiinnostavilta ja takakannen luettuani sujautinkin kirjan koriin. Ensivaikutelma kirjasta oli siis luettava!

Kun Gavin Montgomery tarttui kukkien ympäröimällä alttarilla Judith Revedounen käteen ja heidät vihittiin mieheksi ja vaimoksi, koko hääväki oli liikutuksen vallassa. Gavin katsoi syvälle Judithin kullanvärisiin silmiin ja katse oli täynnä syvää kunnioitusta…mutta hänen sydämensä oli muualla. Judith vietti nuorikkoaikansa yksin ja nöyryytettynä oudossa ympäristössä ja päätyi vihaamaan aviomiestään, joka oli valmis ottamaan hänen ruumiinsa mutta hylki hänen rakkauttaan…eikä suostunut myöntämään edes itselleen, että syvällä sisimmässään pelkäsi menettävänsä tämän…
Kohtalolla oli kuitenkin varattu toinen tehtävä Judithille…ja se tulisi kestämään ikuisesti…



Montgomeryn veljeksestä, joista sarja kertoo, pääosassa on veljeksistä vanhin eli Gavin. Hänen ja hänen tuoreen vaimonsa Judithin aivioliitto ei ala kaikkein parhaimmalla tavalla. Pariskunnan välillä on alussa enemmän vihaa kuin rakkautta ja lopussakin Gavinin entinen rakastaja yrittää sotkea pariskunnan välejä, siinä lopulta onnitumatta. Ja loppu onkin ennalta arvattava, hömppäkirjojen loppu: loppu hyvin kaikki hyvin.

Kirja oli alkuvaikeuksien jälkeen mielenkiintoista luettavaa ja tarinan kehittyessä, Alicen (Gavinin rakastajan) juonittelua seuratessa, kirjan luki melkein siinä samassa. Alkupää kirjassa oli kyllä välillä sellaista puuroa, että teki mieli jättää kirja kesken, mutta loppua kohden kirja palkitsi lukijaansa. Sarja osoittautui lopuksi sen verran mielenkiintoiseksi, että kirjastossa käydessäni päätin lukaista sarjan seuraavankin osan.

J.R Ward: Sitomaton Rakastaja

586s., Kustantanut Basam Book, Suomentanut Maria Sjövik. Nidottu.


Mustan Tikarin veljeskunta (Black Dagger Brotherhood) sarja on ehdottomasti yksi niistä suosikeistani, jonka kirjat on vain aivan pakko hankkia omaan kirjahyllyyn.
Sitomaton rakastaja on viides osa sarjasta.

Juoni kirjassa jatkaa saamaa rataa mitä edellisetkin kirjat kertoivat: Veljeskunnan jäsen rakastuu, tulee vastoinkäymisiä, mutta lopuksi kaikki on hyvin.



Kun yön varjot lasketuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukkio.
Armottomalla ja älykkäällä Vishousilla on kannettavanaan kammottava kirous ja pelottava kyky nähdä tulevaisuuteen. Hän kasvoi isänsä sotaleirillä, jossa häntä piinattiin ja pahoinpideltiin. Mustan tikarin veljeskunnan jäsenenä hän ei ole kiinnostunut rakkaudesta tai tunteilusta vaan ainoastaan taistelemisesta Harvennuskuntaa vastaan.
Asiat saavat kuitenkin yllättävän käänteen, kun Vishous joutuu loukkaannuttuaan ihmisten sairaalaan ja päätyy kauniin kirurgin, Jane Whitcombin potilaaksi. Tohtori Whitcomb saa Vishousin avautumaan ja paljastamaan sisäisen tuskansa ja antaa vampyyrisoturille ensikosketuksen todellisesta, aidosta nautinnosta. Vishousin tekemät valinnat uhkaavat kuitenkin johtaa tulevaisuuteen, jossa Janelle ei ole sijaa.


Vishous on ollut sarjassa yksi suosikeistani ja odotin kirjan suomennosta vesikielellä, enkä joutunut tämänkään kirjan luettuani pettymään. Kirja imaisi mukaansa jo ensimmäisillä lehdillä, niin kuin tekivät edeltäjänsäkin.
Tämä kirja erosi edeltäjistään positiivisesti siinä, että leiserien puolen tapahtumista oli kerrottu paljon vähemmän, näinollen leisereistäkin lukeminen oli paljon kiinnostavampaa.

Kirjan loppu oli vähän yllättävä, mutta siedettävä. Läpinäkyvä "aave" Jane oli vähän... outo, mutta kun muistaa että kyse on paranormaalista romantiikasta ja vampyyreistä, niin kyllä tuohonkin äkkiä tottui vaikka vähän yllättävältä tuo tuntui. Johnille en edelleenkään lämmennyt tässä kirjassa, vaikka hän muuttuikin vamppyyriksi. Minun on myös vaikeaa kuvitella häntä ja Xhexiä pariksi, mutta ehkä mielipiteeni vielä muuttuu, toivottavasti, sillä odotan sarjan uusia kirjoja innolla kirjahyllyyni enkä haluaisi pettyä yhteenkään kirjaan sarjassa.